___

_______________________________________________

Kopparnäs kutsui...

Toivo kyseli päivänä eräänä, josko voitaisiin käväistä meren rannalla Kopparnäsissä.  Kyllähän se minulle sopisi, olinhan tykästynyt paikkaan.

Säätiedot kertoivat lauantaina sään suosivan, ehkä liikaakin. Aurinkoa piisaisi. Niinhän sitten kävikin. Mollukka helotti kirkkaalta taivaalta. Ei mikään ihannekeli valokuvauksen kannalta.

Ei siinä mitään; olosuhteitten armoilla sitä useimmiten ollaan. Poutapilvet purjeh-timassa taivaalla, sitä kaipasin, turhaan.

Ratkaisevasta hetkestä puhutaan usein. Minäpä käänsin sille selkäni. Katsoin juuri toiseen suuntaan, kun Toivo suoritti uimaharjoittelua kallion kupeessa. Harmi, sillä tilanne olisi varmaankin ollut ikimuistettava. ”Ylösnousemuksen” jälkeen sain vaivoin otettua muutaman kuvan.

Suunnattomasti tapaus minua huvitti. Toivo tosin oli vähemmän hilpeällä tuulella. Pikkuhiljaa häneltäkin hymy irtosi.

Objektiivi ei toiminut, eikä kamerakaan totutulla tavalla. Taisi tulla asiaa vakuutusyhtiölle.

 Niko.N

______________________________________

Vihreä on vaikea väri

Vihreä on ihmissilmälle vaikea väri, väittävät oppineet. Niinpä digikamerassakin sille on annettu lisää painoarvoa: digikennon suotimet on järjestetty Bayerin matriisin mukaisesti: 25% sinisiä, 25% punaisia, ja 50% vihreitä. Kameran prosessori interpoloi näistä arvoista ns. täyssävykuvan. Näin tapahtuu, jos kuvaa JPG-kuvaa. Raw-tiedostomuotoa käytettäessä ei interpolointia tapahdu kamerassa, vaan kuva ”kehitetään” konvertteriohjelmalla.

Näin teoriassa. Elävässä elämässäkin on usein ongelmia paljon vihreää sisältävissä kuvissa. Silmä rekisteröi valtavasti vihreän sävyjä, toisin kuin kamera. Osa sävyistä palaa puhki auringon porottaessa, varjon sävyt saavat uuden vivahteen.

Tätä olen tuskaillut useasti metsässä kuvatessa. Onko vika minussa vai kamerassa, sen kennon ominaisuuksissa?

Alkuperäinen kuva; vihreä on vaikea väri.

Kuvaa on käsitelty Lightroomissa: valotusta vähennetty 1,5 aukkoa, Fill light +65, Green luminance +65, Green saturation +63, Brightness +41, Recovery +55, Clarity +61. Sitten vielä terävöitetty.

Toinen asia, joka risoo ehkä vieläkin enemmän, on lyhyt terävyysalue telellä kuvatessa. Toki tiedän, mitkä asiat siihen vaikuttavat. Olen omasta mielestäni avarakatseinen ihminen, joten pidän laajoista kuvakulmista. Laajakulmalla saa esim. aukolla 8 terävyysalueen melkein metristä äärettömään, siitä minä pidän.

Mutta, kun olisi tarve saada pienellä telellä lähikuvia hiukan hämärässä metsässä.

Valoa on vähän, joten aukko ei voi olla kovin pieni, jottei aika olisi tolkuttoman pitkä. Toki herkkyyttä voi ruuvata hitusen - ei kuitenkaan liikaa, koska silloin dynamiikka alkaa kärsiä.

Lähikuva, alkuperäinen.

Kuvaa on rajattu ja käsitelty maltillisesti.

Jalusta auttaisi, laiskuuttani en vaan viitsi sitä raahata, joten olen yrittänyt kompromissia: monopodia sentään jaksan kanniskella. Miksi fysiikan lait ovatkin näin hankalia!

Niko.N

__________________________________________

Taasko tässä kävi näin...

Me Ojamon kaivoksen kupeessa 50-luvulla varttuneet kokoonnuimme muistelutilaisuuteen Ojamon Kartanolle. Itse asuin ko. alueella nelisen vuotta. Kävin siellä sitten vielä kymmenkunta vuotta mummini luona kyläilemässä.

Kun en oikein osaa sanoa ei, jouduin tilaisuuden järjestelyporukkaan. Ja kun joku oli nähnyt minut usein kuljeskelemassa kameran kanssa turuilla ja toreilla, minulle lankesi kuvaajan hommat.

Ei siinä mitään, laitoin edellisenä päivänä laitteet reppuun. Toki testasin ne kunnolla. Radiolähetin pelasi, salaman akuissa sähköä tarpeeksi ja kamera oli repussa. Ennen yleisön tuloa testasin vielä paikan päällä parilla otokselle kaiken olevan kunnossa.

Ryhmäkuva otettiin heti alkajaisiksi, jotta kaikki pääsivät kuvaan, minäkin, kiitos radiolähettimen.

Kartanon terassin rappuset tuntuivat luontevalta kuvauspaikalta. Ihan mukavasti porukka sijoittui portaille. Otin tarkistusotoksen, valotus tuntui sopivalta. Taivas oli ohuen pilviverhon peittämä, joten kontrastin kanssa ei olisi ongelmia. Kaikki siis kunnossa.

Itselleni valitsin takarivin, josta kehotin kuvattavia ottamaan parhaan ilmeensä. Viisi, kuusi kuvaa otin varmuuden vuoksi, vaikka olin varma siitä, että yksikin riittäisi.

Alkuperäinen kuva

Mutta parku meinasi tulla, kun kuvia ruudulta katselin. Yhdessäkään kuvassa eivät kaikki olleet edustavimmillaan. Joku haroi tukkaa, joku katsoi taivaalle ja muutama sivulle. Olisi varmaan kannattanut jäädä kameran taakse tarkastelemaan ”otto-hetken” ilmeitä. Tahdoin kuitenkin itse kuvaan.

No, löytyi ruuduista yksi, joka sai luvan kelvata. Mutta sitten toinen ongelma. Aurinko pilkisti juuri kuvaushetkellä pilvenraosta. Etummaiset saivat paistetta mukavasti, mutta me Takarivin Taavit jäimme osaksi varjoon. Ei sieltä takaa millään tajunnut, miltä kuva tulisi näyttämään. Tällaista mahdollisuutta en ollut osannut ottaa huomioon. Terassin katto varjosti liikaa meitä takariviläisiä.

Lopullinen kuva, jossa yritin kuvankäsittelyllä saada valoa takariviinkin

 

Miten tämä voi sattua minulle, joka olen pikkupojasta asti kuvannut ja ainakin omasta mielestäni mahdottoman hyvä kuvaaja, vai enkö sittenkään ole? Olisiko salama auttanut? Onhan siihen oikein pätevä hajotinkin. Salama jäi kuitenkin laukkuun, ladatut akut sisällään.

No, ei voi mitään. Kokemus tällaisissa kuvauksissa saattaisi auttaa, ja sitä minulla ei liiemmin ole. Ryhmäkuvaukset olen yleensä jättänyt muiden huoleksi, olisi pitänyt jättää tämäkin.

 Niko.N.

____________________________________________